Kun joku kysyy, miten jaksan hoitaa diabetestani vastaan aina "äääh, helppo nakki, kyllä mä pärjään". Ehkä sanon näin uskotellakseni itselleni, että eihän koko sairaus tunnu missään!
Tottahan se ei tietenkään ole. Tajusin hetki sitten uskotelleeni itselleni monta vuotta, että olen ihan terve. Tämä ei tietenkään ollut hyväksi hoitotasapainolle... Monta vuotta olinkin lääkärin luona kuuntelemassa "saarnaa" kaikesta, mikä oli pielessä ja kuinka nyt pitäisi heti ottaa itseään niskasta kiinni ja parantaa tapoja.
Muutama kuukausi sitten poikaystäväni I tuli mukaani lääkärille ja silloin kaikki muuttui. Paremmaksi, kun joku ymmärsi asiasta jotain sekä oli tukena ja apuna. Tällä hetkellä koko sairauden kanssa menee noin tuhat kertaa paremmin. Vaikka aina ei itse jaksa olla reipas, on minulla nyt joku, joka jaksaa. Jaksaa muistuttaa mittaamaan verensokeria ja laittamaan insuliinia aina ruuan jälkeen.
Jutun pointti? Kannattaa puhua vaikeista asioista, vaikka ajattelisi, ettei kukaan ymmärrä. Kannattaa päästää läheinen ihminen pään sisälle, kertoa huolista ja mikä tärkeintä, ottaa apu vastaan. Tällaiselle "en halua kenenkään apua, koska tuntisin itseni heikoksi" tyypille tämä olikin ehkä vaikeinta. Vaikeaa myöntää, että tarvitsen toista. Onhan se nyt kamalan pelottavaa, kun ei voi koskaan tietää onko se toinen aina paikalla. Mutta ei nyt takerruta siihen, vaan ollaan tässä hetkessä. :)
Kiitos I, että jaksat aina auttaa ja olla tukena. <3
-Pinja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti